Rastivarsojen hakupalvelu
> Yleistä
> Yhteystiedot
> Liity jäseneksi
> Kerho
> Asut ja varusteet
> Tiedotus
> Kisoihin ilmoittautuminen
> Irma
> Harjoittelu
> Valmennus
> HIPPO-suunnistuskoulu
> Pyöräsuunnistus
> Orimattilan Iltarastit
> Reittihärvelit
> Kartat
> Järjestämämme kilpailut
> Kuvat
> Suunnistuslinkkejä

2020 Olli jumpalla
Uutiset
Orimattila TrailRun
Heiska ylivoimainen miehissä
Muokattu:24.10.2021 >>Lue
Seuran mestaruusyö 13.10
RaVa yömestaruus suunnistettiin Ampumaradalla 13.10.2021
Muokattu:19.10.2021 >>Lue
Halikko-viesti 2021
Kauden päätösviesti Halikko suunnistettiin 10.10 Salossa.
Muokattu:14.10.2021 >>Lue

(Julkaistu Rastivälin numerossa 3/2004) 
 
 
Mika Tervala 
 
 
PYÖRÄILEMÄSSÄ KENGURUMAASSA 
 
(jutun lopussa linkin takana kuvia) 
 
Kuten monet aiemmin lehdistä lukivatkin pyöräsuunnistuksen MM-kisat pidettiin tänä vuonna Australiassa, Victorian osavaltiossa. Victoria taas sijaitsee Melbournesta reilun tunnin ajomatkan päässä luoteeseen. Melbourne taas sijaitsee… no listaa voisi jatkaa pidempäänkin ja itse maasta voisi kirjoittaa ihan oman jutun, mutta keskityn nyt tässä kertomuksessani minulle olennaisimpaan eli niihin kisoihin. 
 
 
Valmistautuminen 
 
Olin laatinut itselleni tarkan ohjelman siitä miten pystyisin olemaan huippukunnossa vasta silloin kun kotimaan kilpailukausi on päättynyt. Viimeisen kisan ennen Australiaa kotimaassa ajoin Hollolassa, Finlandia -maastopyöräilyn. Harmi vaan, että se kisa sattui juuri samalle päivälle kun Rastivarsat isännöi SM-viestejä. Podin lievää omantunnon tuskaa siitä, etten voinut olla paikalla talkoohommissa. Toisaalta en malttanut jättää viimeistä mittaria siitä missä mennään pyöräilykunnon osalta käyttämättä vaan ryvin mieluummin mudassa Tiirismaan rinteissä lähes neljä tuntia. Vaiva kuitenkin kannatti ja sain selkeän merkin siitä, että kunto on kohdallaan. Näin jälkeenpäin ajatellen se kilpailu oli yksi tärkeimpiä välitavoitteita matkalla Australiaan. Ei niinkään kilpailullisesti vaan ennen kaikkea omana kuntomittarina. Toki pari viikkoa aiemmin ajetut SM-kisat ja sieltä tullut voitto rauhoittivat mieltä jo aiemmin. 
 
Joku voi nyt ajatella, että kyllähän sitä kokenut urheilija tietää milloin on kunnossa ja milloin ei. Asia ei kuitenkaan ole ihan niin simppeli, vaan suunnistuksessa, oli kysymys pyörällä tai juosten, on niin paljon muuttujia suorituksessa, ettei pelkkää lopputuloslistaa lukemalla voi kovin paljon sanoa missä fyysisessä kunnossa kukin on. Pyöräilykisassa asian toteaminen on paljon helpompaa, siinä ei tarvitse muuta kun ajaa paikasta A paikkaan B ja nopeimmin matkasta selvinnyt on voittaja ja aika usein myös se kovakuntoisin. 
 
 
Toiselle puolelle maapalloa 
 
Matka Australiaan oli todella pitkä ja uuvuttava. Matkustus kotoa perille Victoriaan kesti lähes 36 tuntia. Matkustin paikalle viikon muuta joukkuetta myöhemmin. Opiskelut ja halu olla kotona perheen parissa olivat tähän syyt. Päätin jo etukäteen, etten lähde arvailemaan onko kahdeksan päivää riittävä aika aikaeroon ja maastoihin totuttautumiseen. 
 
Paikalle päästyäni hermoja kiristi aikaeroa ja väsymystä enempi se, ettei pyöräni tullut paikalle aikataulun mukaan. Niinpä kärvistelin ensimmäiset kolme päivää ilman polkupyörää. Lenkille menoa vielä hillitsi alkuvaiheessa saamani mahapöpö ja lievä kuume. Onneksi Scottini vihdoin löytyi ja pääsin ottamaan kirjaimellisesti tuntumaa Australian maaperään. 
 
Kaikki vaikeudet ja armoton väsymys alkoivat hieman syödä itseluottamusta, joten pari päivää ennen karsintakilpailua ajettu Victorian mestaruuskilpailu osui minua ajatellen oivaan saumaan. Kaikkea peliin pistämättä voitin kisan ja siitä oli hyvä lähteä tarkentamaan tavoitteita pääkisaan. Tosin aika moni muukin ajeli vielä tässä vaiheessa pintakaasulla. 
 
 
Pitkän matkan karsinta 
 
Olin valinnut itselleni viimeisen karsintaryhmän, jotta pystyisin seuraamaan alkupäässä lähteneiden vauhtia. Ideana oli selvittää karsinta mahdollisimman helpolla, jotta voimia jäisi seuraavan päivän finaaliin. Itselläni ei ollut vaikeuksia, lukuun ottamatta yhtä reitinvalintaa, ja niin olin karsinnan viides. Sijalla nyt ei ollut sinänsä merkitystä, pääasia että kuuluin niihin 60:een kilpailijaan, jotka pääsi jatkoon. Karsintaan meni aikaa puolisentoista tuntia ja noin vartin tappio voittajalle olisi tiennyt paikkaa ”betonissa”. Suomalaisista Timpan ja Mäkilän Jussin kohtalona oli flätti (kumin puhkeaminen) ja siten karsiutuminen finaalista. 
 
 
Grande Finale 
 
Itselleni oli päivän selvää, että pitkä matka on näissä kisoissa minun matkani. Olin tosin toivonut vieläkin pidempää kisaa, mutta aina ei saa kaikkea mitä haluaa. Vaikeinta päivässä oli oman startin odottelu. Kisa oli viety suunnistukselle tyypillisesti keskelle ”ei mitään”. Samalla kun taisteli kilpailukeskuskuolemaa vastaan hoin itselleni ainakin sata kertaa sitä miksi olin tänne asti tullut, ja mitä olen täältä hakemassa. Se auttoi minua keskittymään olennaiseen, eli kilpailuun. Tämä taas johti siihen, että aloin jännittää. Sitä ei ollut tapahtunut pitkään aikaan ja tilanne oli jopa hieman outo ja kiusallinen. Onneksi kuitenkaan ei niin outo, että se olisi haitannut suoritusta. 
 
Kisa vastaavasti lähti käyntiin todella oudosti. Ensimmäisen puolen kilometrin ajon jälkeen meinasin ajaa tiellä loikoilleen käärmeen yli. Olin toki enneminkin ajellut kyiden yli Suomessa, mutta tämä oli sen verran 
paksu ja pitkä, että olin hetken poissa tolaltani. Käärme oli 2-3 metriä pitkä ja noin käsivarren paksuinen. Järkiin tuloa ei helpottanut se, että muistiini palautui järjestäjien kertomus siitä, että alueella on viisi 
tappavan myrkyllistä lajia. Lopputulos hässäkästä olikin se, että ajoin yhdestä polun risteyksestä epähuomiossa ohi ja meni tovi aikaa ihmetellessä missä ollaan ja mihin mennään. 
 
Alkuosa radasta sisälsi mielenkiintoisia reitinvalintoja ja runsaasti nousua. Vastaavasti tehty valinta oli 
helpohko toteuttaa. Kisa kulki alusta lähtien hyvin ja tultuani kartanvaihtoon kuulin olevani lähes kolmen minuutin johdossa. Tiesin taistelevani mestaruudesta, vaikka karsinnan neljä nopeinta olivatkin vielä tulematta kartan vaihtoon. Loppulenkki näytti helpolta, mutta fyysisesti raskaalta. Raskas se totisesti olikin. Tein lopussa pari puolen minuutin virhettä, jotka maksoivat minulle tällä kertaa mestaruuden. Valehtelisin jos sanoisin, että en ollut heti kisan jälkeen pettynyt. Voitto oli näpeissä ja kämmäsin koko 
jutun. Johdin kisaa lähes puolella minuutilla vielä viitisen kilometriä ennen maalia, pelkkää ajoa maaliin ja tumpeloin virheillä noin helpoissa paikoissa MM-kultamitalin. En osannut edes suunnistaa, olin vihainen itselleni. Tulin täältä hakemaan sitä, mikä nyt meni Sveitsin Bergerille. Hopea tuntui hävitylle, eikä mitali lohduttanut silloin yhtään. 
 
Vähitellen, palkintoja odotellessa mieli kuitenkin tasaantui ja suurin tunnekuohu peittyi hälinään. Pystyin 
jo hymyilemään ja nauttimaan ”häviöstä”. Nyt kun asiaa miettii niin hopea tuntuu todella hyvältä, etenkin kun paljon ei olisi tarvinnut sählätä lisää niin mitalikin olisi jäänyt haaveeksi. Pakko vaan oli myöntää itselle se tosiseikka, että vaikka kunto oli huipussaan ja kisa meni kuitenkin kokonaisuutena hyvin, niin MM-kultaa ei voiteta jos kisa ei mene täydellisesti. Jos asiaa vielä miettii pidemmälle, niin ehkä juuri tästä kisasta jäi sopivasti hampaankoloon, mikä motivoi vielä kiipeämään Puijon mäen uudestaan ja uudestaan. 
 
 
Middle distance 
 
Eli keskimatka, jos se suomeksi pitää vääntää. Odotettavissa oli ansaitun välipäivän jälkeen suhteessa vielä enemmän nousua kuin edellisessä kisassa. Voittoaika oli arvioitu alle tuntiin, mutta kisan rasittavuutta lisäsi helle. Iltapäivällä lämpötila nousikin yli 30-asteen ja starttihetken odottaminen tuntui uuvuttavalle. Kilpailukeskuksesta oli vaikeaa löytää sopivan viileätä paikkaa makailemiseen, pieni tuulenvire onneksi piti ihon pääosin kuivana. 
 
Kisassa sitten meno oli alusta alkaen väsynyttä ja reitinvalinnatkin tuntuivat olevan hakusessa jo ennen K-pistettä, koska kartan saatuani koko minuutti ennen piippiä meni ykkösvälin miettimiseen. Enkä edes silti löytänyt parasta reittiä ykkösrastille. Oikeastaan koko kilpailu etenekin loppuun asti molli-voittoisesti ja maalissa sija viisi olikin fiiliksiin nähden selkeästi yläkanttiin. Tiesin, että viestiä ajatellen tämä kisa oli nollattava mahdollisimman pian. 
 
 
Viesti 
 
Kuten olin aiemmin maininnutkin, niin viestissä halusin ehdottomasti ankkuriosuudelle. Olinhan tupeltanut kaksi vuotta sitten Ranskassa kirkkaimmat mitalit muille. En kertaakaan näiden kahden vuoden aikana ollut unohtanut sitä tilannetta, kun Ranskan ja Tsekin ankkureiden selät hävisivät loivassa ylämäessä horisonttiin ja itse epätoivoisesti toivoin loppuun lyhyttä hajontaa, jota ei koskaan tullut. Nyt oli revanssin aika, enkä aikonut olla toista kertaa takarivissä kun loppusuora aukeaa. Etukäteen spekuloiden voitosta tulisi taistelemaan meidän lisäksi suurin suosikki Sveitsi, Venäjä, Tsekki, Ranska, ja Australia. 
 
Aamusta alkaen fiilikset olivat huipussaan, aurinko paistoi ja jalat tuntuivat kevyiltä. Olin aivan varma, että Timppa ja Jussi hoitavat alkuosuudet polkurikkaassa maastossa ilman virheitä. Toivoin pääseväni metsään keulassa, kuten Ranskassa. Toiveeni toteutuikin ja ero kakkoseen oli täsmälleen sama kuin kaksi vuotta sitten, eli yksi sekunti. Vain maa oli muuttunut Tsekistä Venäjäksi. 
 
Olin päättänyt etukäteen sen, että olipa tilanne mikä hyvänsä lähdössä keskityn vain omaan ajamiseen, enkä seuraa mitä muut tekevät. Maastossa oli runsaasti polkuja ja monet risteykset olivat todella vaikeasti havaittavissa, joten virheitä oli helppo tehdä. Venäjän joukkueen näin viimeisen kerran kakkosrastilla ja pari väliä myöhemmin Viron Hallig tuli minua vastaan. Radan loppupuolella kävi kylmät kun Australian ankkuri keskimatkan voittaja Jackson tuli minua vastaan kun palasin rastilta. Mietin miten aussit olivat niin lähellä ja lisäsin vauhtia, kartalta laskeskelin eron olevan kuitenkin yli minuutin ja uskoin sen riittävän kunhan en tee virhettä. 
 
Lopun polkuviidakossa risteykset olivat kuivassa maassa mahdottomia havaita ja kurvailin hetken ristiin rastiin palasin jopa kerran takaisin siihen pisteeseen missä olin ollut viimeksi kartalla. Eroa takaa-ajajiin oli kuitenkin riittävästi, eikä kukaan päässyt näköetäisyydelle. Sama tiheikkö koitui sitten hetkeä myöhemmin Jacksonin kohtaloksi, siinä Tsekki pääsi aussin tuntumaan ja lopulta jopa hopealle nopean viimeisen rastin leimauksen ansiosta. 
 
Viimeiset välit katselin enemmän taakseni kuin eteenpäin ja nautin tilanteesta, koska tiesin olevani kärjessä. Tätä hetkeä olin odottanut kaksi vuotta, tunne oli hieno. 
 
 
Summasummarum 
 
Puhuimme etukäteen siitä, ettei ollut mitään järkeä myöntää MM-kisoja toiselle puolelle maapalloa, kun suurin osa lajin harrastajista on Euroopassa. Kisat noin kaukana tuntuivat jarrulta lajin kehitystä ajatellen. Matka oli todella kallis ja raskas, mutta maa mielenkiintoinen kokemus. Tuskin sinne koskaan ilman näitä kisoja olisi tullut mentyä. Oikeastaan vasta nyt itsekin tajuan kuinka iso tämä pallo on. Olin aina kuvitellut, että Kaukoitä on jossain tosi kaukana. No kaukana se onkin, mutta esim. Singapore on vasta puolessa välissä Helsinki – Melbourne matkaa. Kisat olivat hyvin järjestetty ja kartat olivat kokonaisuutena laadukkaita. Muutenkin kaikki toimi ihan mallikkaasti. Maitakin oli mukana vain kaksi vähemmän kuin Ranskassa, eli 26. Ja edelleen esim. Ruotsi loisti poissaolollaan. On aivan selvää, että ensi vuonna Slovakiassa syyskuussa mukana on ainakin 30 maata, ehkä jopa 35. 
 
 
Kuvia kisoista 
 
 
 
 

Päivitetty: 7.12.2013
- © Rastivarsat ry -


Tilaa tästä
Tuet Rastivarsoja